lauantai 22. marraskuuta 2014

Anime lähtee lapsesta hakkaamalla


No niin, pakko se kai on myöntää. Nuoruuteni heikkoina, kipeitä finnejä puristelevina ja rasvaista otsatukkaa näpertelevinä vuosina tutustuin yhteen 2000-luvun puolenvälin suurimmista nörttikulttuureista Suomessa. Animeen. Sekä japanihypeen näin yleisesti - mangaan, cosplayhyn ja varsinkin j-rockiin (joka ei ole edes oikea genre, mitä vittua länkkärit).

Pahinta kuitenkin on, että nämä tavat eivät ole jääneet taakse. Tämä lienee addiktion pohjimmainen luonto. Sen sijaan, että olisin tyypillinen baskeripäinen, viiniä lipittävä parikymppinen hipsterihumanisti, kökötän yhä selkä kyyryssä sohvalla aamun pikkutunneille asti läppärin kelmeä valo pesemättömiä kasvojani valaisten. Ja mitä ruudulla pyörii? Tietenkin animea. Niitä kimeä-äänisiä pallopäisiä piirroshahmoja, joilla on luultavasti vaikea viherkaihi jättimäisten silmien läpimitasta päätellen.

"No mutta Tuikku, eihän se niin kamalaa ole", varmaankin sanot ja naurahdat hermostuneesti. Tämä ämmä on hullu, mutta et kehtaa vielä sulkea selaintakaan. "Monet aikuiset ihmiset katsovat animea. Se on hieno, monimuotoinen taidemuoto. Ihmiset jäävät helposti koukkuun."
Nii-in, mutta siinä se kamaluus onkin: minä olin jo kertaalleen päässyt yli animesta. Olin päättäväisesti kloorannut tieni hartiavoimin selville vesille jo vuosia aikaisemmin, ja pärjännyt elämässäni hyvin. Vielä viime kesänä, heinäkuussa 2013, en ollut edes ajatellut koko asiaa ainakaan neljään vuoteen. Olin terve ihminen, luonnollinen osa muuta yhteiskuntaa.

Ja sitten tuli Free.

Se saatanan uimaripoika-anime, josta kiherreltiin koko kevät heti ensimmäisten promokuvien ilmestyttyä. Se, jossa naureskeltiin ja kilpailtiin altaanmitoissa ja pidätellyn homoseksuaalisen jännitteen muodossa. Ja minä, typerä, heikko ihminen, kohautin olkiani seuratessani hysteriaa ympärilläni. Mikä muka voisi olla pahinta, ajattelin. Katson vain ekan jakson, pitkästä aikaa muuta kuin amerikkalaista televisiota.

Se oli suurin piirtein sama efekti kuin tequilashotin antaminen toipuvalle alkoholistille. Tai puukon tökkääminen Matti Nykäsen käteen. Pian en ymmärtänyt enää lainkaan, mitä tapahtui, ja ratti lähti käsistä alta aikayksikön; olin ajautunut syöksykierteeseen, johon kuuluivat niin pitkät maratonikatsonnat kuin Tumblr-tageissa pallopäisistä suosikkihahmoista kihertelykin. Eikä se loppunut siihen. Kun Free päättyi, jäljelle jäi tyhjiö, jota pystyin täyttämään vain yhdellä asialla - uusilla animeilla. Aloin katsoa uudelleen vanhoja suosikkejani. Aloitin uusia. Vuosi myöhemmin olen jälleen niin syvällä kuopassa, että helvetin lieskat kutittavat jo jalkapohjia. Jösses. Suru on kuitenkin kaksin aina kaunihimpi, joten nyt pääsen postauksen tärkeimpään osioon; listaan tämänhetkisistä suosikkianimeistani, joita suosittelen koko väpättävällä fanityttösydämelläni. Onko tämä viiltävää analyysia vai jehovantodistajat kelmeään varjoonsa jättävää käännytystä, se on kunkin itse päätettävissä.

Free! - Lukioikäisistä uimaripojista ja näiden välisistä suhteista kertova sarja. Suurin viehätys on karikatyyrein rakennetuissa näteissä nuorukaisissa, joiden kimmeltävien vatsalihasten piirtämiseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Lisäksi mukana on ripaus huumoria, draamaa ja seksuaalisesti hämäriä, jännitteellä pakattuja hetkiä, joita katsellessaan Freudilla nousisi kulma jos toinenkin. 
Gekkan Shoujo Nozaki-kun - Menneen kesän uutuus. Ujo, tyypillisen hunajaa tihkuva päähenkilö yrittää tunnustaa rakkautensa ihastukselleen. Ikävä kyllä tunteiden kohteeksi päätynyt jätkä on hienovaraisille viesteille suunnilleen yhtä vastaanottavainen kuin perussuomalainen homorummutukselle. Lisäksi tämä unelmien herrasmies on salaa suosittu, kliseisten ja teinitytöille suunnattujen mangasarjojen tekijä, joka on värvännyt palvelukseensa sekalaisen lauman muitakin koulun oppilaita. Lapsityövoimalakia ei ole tainnut kukaan tässä sarjassa vilkaista, mutta söpöilyä löytyy senkin edestä.
Ouran High School Host Club - Luultavasti lempianimeni koskaan. Omaa genreään hellästi pilkkaava, haaremityyppistä, naurettavan rikkaassa yksityiskoulussa toimivaa host clubia kuvaava sarja, jonka päähenkilö Haruhi on kaikessa monimuotoisuudessaan yksi suosikkihahmojani koskaan, missään, milloinkaan. Lisäksi Ouranilla on järkyttävän koukuttava tunnuskappale. Se tulee soimaan päässäni vielä haudassa asti, oikeasti. Tuossa biisissä on jotain saatanallista.
Death Note - Vakavammasta päästä, ja jopa oikeasti mielenkiintoinen, muullakin tavalla kuin päähenkilöjen hauiksia kiristelemällä (katson sinua, Free). Huippuälykäs lukiolaispoika löytää sattumalta Death Noten, muistikirjan, jolla on hyvin seikkaperäinen tarkoitus - jos siihen kirjoittaa jonkun nimen, kyseinen henkilö kuolee. Kuten kuka tahansa tasapainoinen ja henkisesti ehjä ihminen, poika päättää alkaa tappaa rikollisia (sekä kaikkia tielleen asettuvia) puhdistaakseen maailman pahuudesta ja tullakseen uuden ajan pakanajumalaksi. (Oikeasti. Tää sarja on kiistatonta Hitler ennen taidekoulua -settiä.) Yksi suosituimmista animeista/mangoista rapakon tällä puolen ja se yksi fandom, jolle riittää fanaattisia, raitasukkaisia, 13-vuotiaita katsojia vuosi toisensa jälkeen.
Saint Young Men - Jeesus ja Buddha. Siinä se, siinä tämä sarja on. Parasta paskaa, ja uskontofriikki sisälläni hykertelee kaikille onnistuneille viittauksille. Jos olet koskaan jakanut yhdenkään mielipiteen Päivi Räsäsen kanssa, en suosittele edes vilkaisemaan. 
Loveless - Kuten usein on, manga on tässä tapauksessa valovuosia animea edellä ja ehdottomasti parempi (sekä nätimpi). Missä animen juoni lakkaa mangan toiseen volyymiin eikä koskaan etene puoliksikaan yhtä syvälle, manga pääsee kulussaan yllättäviin syvyyksiin. Kyseessä on söpö poikarakkaussarja, jossa 12-vuotias, muistinsa menettänyt poika joutuu isoveljensä kuoleman jälkeen täysin uusien ongelmien keskelle, 19-vuotiaan nuorukaisen siiven alle. Mukana on myös jäätävän siisti taistelusysteemi ja yllättävän mielenkiintoinen mysteeri. (Pedofiliafiilareita tosin joutuu väistelemään puolin jos toisin, ja itse olenkin päättänyt vain lukea sarjan läpi katse tiukasti edessäpäin ja talvisotaa taukoamatta muistellen.) Loveless on Death Noten tavoin yksi länsimaisen fandomin dinosauruksista, jonka kaikki tietävät.
Fruits Basket - On imelän hunajainen, kiltti teinityttö sekä omituinen suku, jolla on yllään kahdentoista kiinalaisen horoskoopin eläimen kirous. Ja joista 90 prosenttia on naimaikäisiä, traagisen komeita miehiä. Suhteeni tämän sarjan kanssa on monisyinen, sillä vaikka se on paikoitellen harvinaisen rasittava ja korni, se myös jollakin tavalla onnistuu lämmittämään pientä, jäistä sydäntäni. Olen vollottanut Fruits Basketin edessä useammin kuin kerran, enkä jaksa edes hävetä tätä faktaa.
Attack on Titan - Totta kai mainitsen tämän animen. Joka saatanan tyyppi viimeisen vuoden sisällä on maininnut tämän animen. Synkkä, vakavamielinen, kaiken tieltään raivaavien titaanien raunioittamaan rinnakkaisdystopiaan sijoittuva sarja on saanut luultavasti jokaisen genreen keskittyvän fanin suunniltaan. Ja se on hyvä, sitä en kiellä; Attack on Titan on lajinsa aatelia. Mutta oikeasti, ne titaanit näyttävät aivan helvetin tyhmiltä.

Siinä ne olivat, kahdeksan suosikkiani. Mikäli tämän joku asiasta edes etäisesti kiinnostunut sattuu lukemaan, kerro toki omat lempparisi. Tai sen, miksi omani ovat kaikki täysin paskoja. Rakastan itkeä itseni uneen.

torstai 20. marraskuuta 2014

Tervepä terve

On aika lailla sopivaa, että paskan nimen saanut blogi saa myös paskan aloitusotsikon. Terve.

Olen pitänyt elämäni aikana monenlaisia blogeja, ja tullut yhteen loppupäätelmään: niillä täytyy olla jonkinlainen tarkoitus tai pointti, oli se sitten mikä tahansa. Kerätäkseen vakaan seuraajakunnan blogilla täytyy olla jonkinlainen keskipiste kuten muoti, ruoka, perhe, kauneus - tai vaikka kaikki neljä edeltävää.

Tällä blogilla ei ole tarkoitusta. Ei sitten minkäänlaista. Eikä minua oikeastaan pahemmin haittaa se, että lukijoita tuskin tulee naimattomuuteeni pettyneen äitini, kahden sokean kissani ja vieraiden silmäripsiä keräilevän sarjamurhaajan lisäksi olemaan kovinkaan monta, jos yhtäkään. Toki lisään tämän silti listoille, olenhan nykyajan tyypillinen pseudonarsistinen, itsekeskeinen ihminen. Pidempään yritykseen en kuitenkaan jaksa raahautua.

Aavikkomieli on juuri sitä, mitä sanookin olevansa; täysin tyhjän mielen avautumispaikka. Mitä oikeastaan tulee avautumaan tuskin liittyy kunnolla kehenkään tai mihinkään. Tiedossa ei ole Gandhin kyyneliin saattavia runonpätkiä tai viiltäviä yhteiskunnallisia analyyseja - kuten ei myöskään kevyttä päivänasurakkauspaitamakrokuvapersereiästäni-hifistelyä, suurta vedet silmiin nostattavaa komediaa tai ylipäänsä mitään kunnollisen seuraamisen arvoista. Täällä on vain tulevan kassialman epävakaata hölinää.

Tervetulloo.